Ennen tuota joulukuusta päätöstä, olin havahtunut siihen, etten ollut oma itseni. Illalla minua taas odottaisi korona-ajan kotibileet yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa, ja tiedän minulla olevan takuulla hauska ilta tiedossa.
Kuitenkaan en taaskaan jaksaisi tavata ketään. Haluan jäädä yksiööni, jäädä selaamaan noita päättömiä vihakommentteja, siloteltuja Instagram-postauksia ja 5 minuutin ohjevideoita ”kätevistä vinkeistä” arjen helpottamisesta. Tämä on nykyään perusilta. Päässäni kaikuu perheeni mantra, kuinka ”Opiskeluvuodet ovat elämän parasta aikaa”. Niinpä. Etuoikeutetusti, olen saanut opiskelijaelämältä kaikkea, mitä olen voinut toivoa – ikimuistoisia hetkiä, ulkomaan matkoja, valtavan rakkaita ystäviä, kauniin kodin, elämäni rakkauden ja kivan duunin. Eikö tämä ole sitä elämän parasta aikaa? Aloin pyörittelemään ajatusta enemmän somen vaikutuksista käytökseeni.
Päässäni kaikuu perheeni mantra, kuinka ”Opiskeluvuodet ovat elämän parasta aikaa”. Niinpä.
Joulukuussa 2020 poistin Instagramin vastauksena pahalle ololle. Olin varma, että tämä muuttaisi elämäni paremmaksi. Hehkutin muille koulun käytävillä uutta elämääni, jossa olin vapaa ”pakollisista” ruokakuvista, pakonomaisesta scrollailusta ja ulkonäköpaineista.
Todellisuudessa kaikki tuntuikin käsittämättömän kamalalta. En voinut käsittää.
Tuon joulukuisen päätöksen jälkeen olen pitäytynyt päätöksessäni useita kuukausia. Hämmentyneenä, ahdistuneena, käpertyneenä itseeni mutta ainakin ruutuaikani oli laskenut.
Makaan hotellihuoneessa pimeässä. Muistan, kuinka perseestä olinkaan viikonloppuna kavereilleni. Olin huutanut, haukkunut ja raivonnut heille yleisön edessä. En voi käsittää, miten saatoin olla sellainen. Ei voineet läheisenikään. Äkkiä, ajatuksen menemättä pidemmälle hapuilen puhelinta, ”ei ei ei hävettää, turhaan mä tätä mietin”.
Tajuan, ettei puhelin ole saatavilla.
Annoin sen pois Digiloman ajaksi, jossa saisin pohtia omaa suhtautumistani sosiaaliseen mediaan. Ilman puhelinta joudun käsittelemään epätyypillistä raivokohtausta. Tajuan kylpeväni stressissä niin, etten enää jaksa tavata kavereita tai innostua uusista asioista. Tämä ole elämää, jota haluan elää. En halua olla tällainen. Mikä helvetti mua vaivaa? Monet leirillä puhuivat siitä, että pakenivat omaa pahaa oloaan someen. Mä en ollut silloin vielä tajunnut, eihän tää nyt sitä ole.
Tilanteen piti kuin pitikin eskaloitua ennen kuin ymmärsin.
Ulkopuoliset tekijät elämässäni heittivät elämäni nurinniskoin. En enää tiennyt, mihin mieltä kalvavat ajatukseni upottaisin. Halusin kääriä ne tiukaksi paketiksi, solmia ne kiinni isoimpaan kiveen ja heittää Mariaanienhautaan. Puhelin oli nyt liian selkeä ja helppo paikka piilottaa tunteet, se ei enää tullut kysymykseen.
Häkellyin, että sain niin nopeasti apua YTHS:ltä – kyllähän mä pärjäsin. Arki sujui, kävin töissä ja suoritin tunnollisemmin opintoja kuin koskaan. Ne kuitenkin näki mun ahdingon läpi paremmin. Luojan kiitos. He saivat mut tajuamaan.
Olin käärinyt ahdistukseni peitoksi ympärilleni, suojelemaan itseäni tunteilta, jotka tuntuivat vaikeilta. Puhelimella sain vietyä ajatukseni toisaalle, eikä mun tarvinnut ajatella kaikkea niitä käsittelemättömiä traumoja. Nyt kun en saanut piiloteltua tunteitani, en enää osannutkaan hallita niitä.
Olin kokenut hurjan paljon juuri itsenäistymisen kynnyksellä – kuitenkin hukuttaen ajatukseni sinne valtameren pohjalle. Se suru ja pelko ei päässyt ikinä käsittelyyn –puhelimen tuomat muut ajatukset suojelivat niitä. En halunnut käsitellä tunteita, joten puhelin oli kädessäni aina – ainakin silloin, kun olin yksin. Näiden asioiden yhdistäminen ja ymmärtäminen valaisi tieni.
En halunnut käsitellä tunteita, joten puhelin oli kädessäni aina – ainakin silloin, kun olin yksin. Näiden asioiden yhdistäminen ja ymmärtäminen valaisi tieni.
Olin tehnyt sillä digilomalla itselleni toimintaohjeet. Kaivoin tekemäni päätöksen esiin. Nyt päätän uudelleen, että otan puhelimeni käteen vasta kun olen vastannut mielessäni kysymykseeni: ”Minkä vuoksi katson puhelinta?”.
Se on ollut kaiken avain. Haluan olla tietoinen, miksi kulutan aikaani puhelimella.
Se on minulle ollut kaiken avain. Haluan olla tietoinen, miksi kulutan aikaani puhelimella. Se on saanut minut takaisin asioiden pariin, joita elämässä arvostan. Olen löytänyt itsestäni taas sen seikkailijan, joka käy iltauinneilla, innostuu matkustelusta, toteuttaa unelman uimahyppyharrastuksesta. Jaksan nähdä taas ystäviäni ja saan siitä enemmän voimia kuin se vie. Sosiaalinen media ei kuluta sosiaalista kapasiteettiani enää. En joudu kantamaan kaikkien muidenkin ilmastoahdistusta, rankkoja kuulumisia tai muuta negatiivisuutta, jota ennen kulutin jatkuvasti yksin ollessani. En enää pakene ahdistusta tai tunteitani somen kautta.
Ennen kaikkea olen sinut itseni kanssa. Vaikka paha olo kyläilee säännöllisesti, paljon on vielä käsiteltävänä, tiedän miten pahaa oloa ei kannata paeta, eikä elämän arvokkaita hetkiä kannata liiaksi hukata someen. Matka on alkanut, mun oman näköinen elämä, jonka kapteenina on minä.
Toivonkin, että säkin pohdit sitä, miksi otat sun puhelimen käteen? Onko se tylsyyttä, uteliaisuutta, inspiraatiota tai ahdistusta? Voisiko tylsyyttä peitota jotenkin toisin? Oletko sinut ruutuaikasi kanssa? Eihän pakoile puhelin kädessä elämää?
LAURA