Ennen kuin menetin kaiken, elin elämäni onnellisinta aikaa. Päiväni olivat jotenkin valontäyteisiä, keskitalvellakin. Olin innostunut, energinen ja minulla oli paljon tekemistä, paljon ihmisiä, joiden kanssa keskustelut olivat aina antoisia. Elämän tarkoitus oli minulle aina tarkoittanut onnellisuutta ja minä olin onnellinen, olin ollut pitkään onnellinen, enkä silti ollut turtunut tai tottunut siihen, vaan nautin jokaisesta päivästä.
Yhtäkkiä tuo kaikki päättyi, noin vain, yhtenä päivänä, eikä mikään palannut enää ennalleen. Kesän paahtava valo kadotti syvyytensä, se tuntui kaksiulotteiselta, paperilta, joka oli äsken täynnä mahdollisuuksia ja sitten yhtäkkiä viiltääkin haavan sormeesi. Minun paperiviiltoni ei parantunut.
Päälleni tuntui vyöryvän yhä uusia vaikeuksia. Jokapäiväinen ahdistus teki mahdottomaksi työskentelyn ja opiskelun yhdistämisen. Päätin, että panostaisin vain opiskeluun, mutta se aiheutti uuden ongelman; asuntoni vuokra oli liian korkea maksettavaksi opintotuilla. Oli muutettava. Keksin muuttaa kuukaudeksi kaverin luokse au pairiksi, sillä mikä olisi parempaa kuin stressin ja kiireen keskellä hoitaa vuoden ikäistä lasta? Mikä loistava idea! Mutta enpä minä tiennyt vielä, kuinka stressaantunut ja kiireinen oikein olinkaan. Enhän minä ollut ehtinyt sellaista miettiä – kaiken kiireen keskellä.
Muutto oli työläs prosessi. Kun tavarat oli vihdoin saatu kaverin ullakolle, seisoin yksin sänkyni edessä ja kuuntelin alakerrasta kuuluvia lapsen ääniä. Sisälläni paisui itku ja mietin, miten selviäisin vielä lapsenhoidosta, opiskeluista, rahahuolista ja toisesta muutosta, kun edes ahdistus ei ollut vielä hallinnassa. Epätoivo paisui ja kohosi keuhkoissani – ja jähmettyi sitten. Totesin, ettei minulla ollut voimia enää edes itkeä.
Kaikki pysähtyy
Olin siihen asti purkanut ja käsitellyt ahdistustani piirtämällä, maalamalla, puhumalla ystäville ja liikkumalla. Ymmärsin nyt yhtäkkiä sen, ettei minulla olisi ensinnäkään aikaa, eikä toisekseen voimavaroja sellaiseen enää. Tavallaan oli helpottavaakin tajuta, että itseni kuuntelu, oloni tunnustelu, loppuu tähän ja tästä alkaa elämä, jossa vain suoritetaan mitä täytyy ja sitten nukutaan ja sen jälkeen herätään taas suorittamaan. Keinoni olivat loppu. Voimani olivat loppu. Motivaationi oli loppu.
Näin jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että oli virhe luovuttaa. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Kolme kuukautta myöhemmin jäin sairaslomalle. Se oli tietysti myöhäistä, eikä pelastanut minua uupumiselta.
Sairaslomalle jääminen oli toinen luovuttamiseni. Olin tuhoutunut. Olin menettänyt mielestäni kaiken; yhteydet ystäviin, psyykkisen ja fyysisen terveyteni, taloudellisen vakauteni, onnellisuuteni, energiani, motivaationi, opiskelukykyni, tasapainoisuuteni, luovuuteni, optimismini, koko minuuteni ja kaiken, minkä ympärille identiteettini rakentui. Mitä järkeä oli elää, kun ei ollut mitään jäljellä?
Pakeneminen ruutuihin
Vietin päivät makoillen joko sohvalla tai sängyssä, kännykkää selaillen tai Netflixiä katsellen. Näin ruudultani upeita ihmisiä, joilla oli varaa käydä raidoittamassa hiuksiaan, näin hienoja reissukohteita, joihin oli luotani aivan liian pitkä matka, ja näin myös suloisia koiravideoita; koirillekin olin allerginen, mitään kivaa en voi saada vaikka kaikki muut saavat. Netflixiä katsellessani taas upposin tuttuihin piirrettyihin, joiden katsominen uudestaan ja uudestaan toi minulle lohtua ja turvaa. Kun katsoin sarjaa, jossa huumeriippuvainen hevonen, joka oli nuorena ollut näyttelijä, erosi manageristaan joka oli uraansa obsessoitunut pinkki kissa, pysyi huono olo hetken pois mielestä. Ja sitä paitsi eihän minulla ehkä ollut niin huono tilanne, enhän sentään ollut huumeriippuvainen hevonen. Kun ruutu sammui, palasin realiteetteihin. Koin taas vahvan tunteen siitä, ettei elämässäni ollut mitään sisältöä. Paitsi tietysti se huumeriippuvaisen hevosen toilailun seuraaminen.
Minä kyllä halusin tehdä muutakin kuin tuijottaa ruutua. Olinko ehkä sitten vain niin uskomattoman uupunut, että en jaksanut muuta? Vai oliko kyse siitä, että oloni oli niin sietämätön, ettei sitä voinut kestää ilman, että sitä turrutti jotenkin? Muistan kyllä usein ajatelleeni, että nyt pitäisi jo pistää kännykkä pois, kun kaulaankin sattuu jo niin hirveästi se istuminen. Mutta sitten en kuitenkaan saanut päähäni, miksi olisin ansainnut tauon kivusta tai mitä olisin tehnyt.
Kevät teki tuloaan ja aurinko sattui taas sieluun, se puukotti aggressiivisesti, käänsi veistä haavassa ja ja ilkkui: ”Kesä tulee mutta mitäpä sinä sillä teet, kun et kerran saa mistään mitään iloa?”. Alkuillasta aurinko paistoi makuuhuoneen ikkunasta suoraan sängylle. Avasin ikkunan ja katsoin liikennettä kadulla. Varmasti nuo ihmiset ovat iloisia, kun on lämmintä. Miksi minä en ole? En oikeastaan jaksanut olla enää olemassa, joten otin unilääkkeen, vaikka kello oli vasta kuusi. Laitoin yöpöydälleni kaiuttimen ja siitä musiikkia, äänet niin kovalle, etteivät ajatukseni ja tunteeni pääsisi sen melun läpi koskettamaan minua. Vaivuin uneen siinä auringon lämmössä ja hetken ennen nukahtamista koin päivän ainoan hetken rauhaa.
Tukea löytyi Digilomasta
Jostain syystä minun elämäni käännekohdat ovat aika jyrkkiä. Niin oli tälläkin kertaa. Olin kuukausia halunnut vain lakata olemasta, mutta yhtäkkiä mieleni valtasi hirvittävä kuolemanpelko. Stressi ehkä aiheutti sydämentykytyksiä ja minua alkoi pelottaa, että sydän pysähtyisi. Yhden päivän ja yön olin kauhusta suunniltani ja ajattelin, että jos van tästä selviän, jos vain voin vielä aamulla herätä, olisin äärettömän kiitollinen. Ajattelin, että haluaisin vielä pystyä näkemään siskoani, haluaisin siivota, ja keittää kahvia, käydä kävelyllä kesäillassa ja nähdä ystäviä. Hetken jouduin miettimään, että mitä jos menettäisin sen kaiken. Tajusin, että en ollutkaan aiemmin menettänyt kaikkea, vasta nyt tajusin, että kaiken menettäminen tapahtuu vasta, kun kuolet.
Kun sain toivoni tällä tavoin yhtäkkiä takaisin, aloin etsiä keinoja oloni parantamiseksi. Aloin liikkua, loin itselleni päiväohjelmaa, jotta en vain aina olisi ruudulla ja aloin etsiä keinoja palautumiseen uupumuksesta. Menin digilomalle.
Digilomalla koin suurimman oivallukseni. Ruudulla roikkuminen oli minulle keino paeta ahdistusta, uupumusta ja yksinäisyyttä. Kasvojen näkeminen ja ihmisten äänten kuuleminen toi valheellisen tunteen sosiaalisuudesta ilman, että tarvitsi erikseen ottaa yhteyttä ja sopia näkemistä ystävän kanssa. Ruudulle uppoaminen oli minulle keino saada sosiaalisuutta kun voimat eivät riittäneet oman panoksen antamiseen. Sain digilomalta työkaluja ruutuajan hallintaan ja heräsin siihen, miten suuri haaste ruutuaika minulle olikaan.
Olin kuitenkin pitkään kahden vaiheilla sen kanssa, koinko itselläni olevan ongelmaa. Eräs vahva merkki ongelmasta oli se, että somen ja Netflixin katsominen ei ollut enää varsinaisesti kivaa, vaan tein sitä, vaikka olisin jo halunnut lopettaa enkä yrityksistäni huolimatta saanut pysyvää muutosta aikaan. Vasta, kun aloin enemmän analysoida ja hyväksyä vaikeita tunteita, pystyin saamaan isompaa muutosta aikaan.
Olin jo jonkun aikaa haaveillut näppäinpuhelimesta, sillä koin, että minulle monessa asiassa toimii se, että teen radikaalin ratkaisun aluksi ja ongelmasta eroon pääsemisen jälkeen haen sen kultaisen keskitien tai väylän toimia niin kuin itse haluan. Iso muutos siis alkoi kunnolla vihdoin, kun sain lahjaksi Nokian näppäinpuhelimen. Siihen loppui älypuhelimen jatkuva tahaton selailu. Puhelimeen sai WhatsAppin ja netin jakamisen päälle, jotka olivat minulle tärkeitä, jotta sosiaalinen elämäni ei kärsisi ja jotta saisin tehtyä kuitenkin kouluhommat tietokoneella.
Muita elämänmuutoksia
Muutos inspiroi muihinkin isoihin muutoksiin. Myin television, kun huomasin olevani kateellinen ihmiselle, jolla ei ollut televisiota kotona. Päätin lopettaa alkoholinkäytön vuodeksi, kun huomasin olevani kateellinen ihmisille, jotka eivät juoneet. Muutosten keskellä oivalsin, että niin televisio, kännykkä kuin alkoholikin oli ollut minulle jonkinlaisia keinoja paeta negatiivisia tunteita; ahdistusta, masennusta, tylsyyttä, yksinäisyyttä ja ärsyyntymistä. Niistä vain oli tullut haittoja vasta nyt, kun näitä tunteita oli useammin. Aiemmin olin kokenut näitä tunteita noin kerran kuussa. Ei ollut minulle kovin iso ongelma kerran kuussa katsoa koko päivä Netflixiä. Vasta, kun huono olo oli jokapäiväistä, alkoi ruuduntuijotus olemaan ongelma ja aiheuttaa haasteita.
Olo keveni hirveästi, kun ei enää tarvinnut miettiä, onko tämä asia minulle ongelma ja voinko nyt silti katsoa tänään ohjelmaa tai selata somea, kun niiden käyttö oli poissuljettua. Sain aikaa ja resursseja miettiä ja tehdä muuta. Ylikuormitus väheni ja nyt minulla on vihdoin myös energiaa nähdä ystäviä, liikkua ja lukea, kun kaikki voimavarat ei mene ruudulle. Nyt uskallan ottaa taas älypuhelimen käyttöön ja pyrin jo ennalta ehkäisemään sitä, että kaikki aika valuisi siihen. Ja tiedän, että voin aina ottaa taas näppäinpuhelimen käyttöön, jos älypuhelin alkaa ahdistaa.
Minulla on vielä paljon käsiteltävää kaiken menettämisen kokemuksen kanssa, sillä suren vieläkin vaikeaa jaksoa elämässäni ja sitä, miten paljon elämäni on muuttunut. Koen, että paluuta entiseen ei ole ja olen haikea kun onnellinen elämänjaksoni on ohi, vaikka tiedän, että voin taas joskus olla yhtä onnellinen. Tuntuu kuitenkin, että on menettänyt vuosia elämästään. Minulla on vielä paljon opittavaa ja matkaa kuljettavana, mutta ainakin pahin on jo ohi.