Hyppää sisältöön

Pahan olon pakoilua I Lauran tarina

Selaan toista tuntia postauksia siitä, miten rasittava ääni Mimmit sijoittaa –podcastin juontajalla on. Illalla minua taas odottaisi korona-ajan kotibileet yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa, jossa tiedän varmasti minulla olevan hauska ilta tiedossa. En taaskaan jaksaisi tavata ketään.

Haluan jäädä yksiööni, jäädä selaamaan noita päättömiä vihakommentteja, siloteltuja Instagram-postauksia ja 5 minuutin ohjevideoita ”kätevistä vinkeistä” arjen helpottamisesta, joita en tulisi koskaan kuitenkaan kokeilemaan. Tämä on nykyään perusilta.

Päässäni kaikuu perheeni mantra, kuinka ”Opiskeluvuodet ovat elämän parasta aikaa”. Niinpä.

Olen saanut opiskelijaelämältä kaikkea, mitä olen voinut toivoa – ikimuistoisia hetkiä, ulkomaan matkoja, paljon kasvua, valtavan rakkaita ystäviä, kauniin kodin, elämäni rakkauden ja kivan duunin. Silti voimavarani olivat niin vähissä, etten jaksanut tehdä juuri muuta kuin tuijottaa muiden postauksia tai postata itse ajatuksia, joita en ääneen uskaltanut sanoa.

En käsittänyt tilannetta, enkä voinut ymmärtää, miksi seikkailunhaluinen ihminen kuluttaa aikansa siihen, että luen muiden pahasta olosta huokuvia postauksia, siloteltua elämää Instagramissa maaten kotona sohvalla. Ne herättivät minussa vihaa, turhautumista, mustasukkaisuuttakin. Aloin pyörittelemään ajatusta enemmän somen vaikutuksista.

Joulukuussa 2020 poistin Instagramin vastauksena pahalle ololle. Olin varma, että tämä muuttaisi elämäni. Hehkutin muille koulun käytävillä uutta elämääni, jossa olin vapaa ”pakollisista” ruokakuvista, pakonomaisesta scrollailusta ja ulkonäköpaineista.

Kaikki tuntuikin käsittämättömän kamalalta.
En voinut käsittää.

Makaan hotellihuoneessa pimeässä ja muistan, kuinka perseestä olinkaan viikonloppuna kavereilleni. Olin huutanut, haukkunut ja raivonnut heille. En voi käsittää, miksi olin sellainen. Hapuilen puhelinta, ”Turhaan mä tätä mietin”. Tajuan, ettei puhelin ole saatavilla. Annoin sen pois Digiloman ajaksi, jossa saisin pohtia omaa suhtautumistani sosiaaliseen mediaan.

Ilman puhelinta joudun käsittelemään epätyypillistä raivokohtausta. Tajuan, että en enää jaksa tavata kavereita tai innostua uusista asioista. Tajuan, ettei tämä ole elämää, jota haluan elää. En halua olla tällainen. Mikä helvetti mua vaivaa? Monet leirillä puhuivat siitä, että pakenivat omaa pahaa oloaan someen. Mä en ollut tajunnut, että teen ihan samaa.

Pian kuitenkin äitini sairastui ja sain kuulla elämäni rakkauden pettäneen. En enää tiennyt, mihin ajatukseni upottaisin. Puhelin oli nyt liian selkeästi helppo paikka piilottaa tunteet. Häkellyin, että sain niin nopeasti apua YTHS:ltä – kyllähän mä pärjäsin. Arki sujui, kävin töissä ja suoritin tunnollisemmin opintoja kuin koskaan. Ne kuitenkin näki mun ahdingon läpi paremmin. Luojan kiitos. He saivat mut tajuamaan.

Mähän olen käärinyt ahdistukseni peitoksi ympärilleni, suojelemaan itseäni tunteilta, jotka tuntuivat vaikeilta. Puhelimella sain vietyä ajatukseni toisaalle, eikä mun tarvinnut ajatella kaikkea niitä käsittelemättömiä traumoja. Olin kokenut hurjan paljon juuri itsenäistymisen kynnyksellä – vain muutama vuosi sitten olin menettänyt edellisen poikaystäväni kuolonkolarissa, hukuttanut ajatukseni ja muuttanut täysin tuntemattomaan kaupunkiin. Se suru ja pelko ei päässyt ikinä käsittelyyn.

En halunnut käsitellä tunteita, joten puhelin oli kädessäni aina – ainakin silloin, kun olin yksin. Näiden asioiden yhdistäminen ja ymmärtäminen valaisi tieni.

Kaivoin digilomalla tekemäni päätöksen esiin. Nyt päätän uudelleen, että otan puhelimeni käteen vasta kun olen vastannut kysymykseeni: ”Minkä vuoksi katson puhelinta?”.

Se on ollut kaiken avain. Haluan olla tietoinen, miksi kulutan aikaani puhelimella.

Se on saanut minut takaisin asioiden pariin, joita elämässä arvostan. Olen löytänyt itsestäni taas sen seikkailijan, joka käy iltauinneilla, innostuu matkustelusta, koittaa uusia harrastuksia (kuten uimahyppyä!) ja ennen kaikkea voi olla sinut itsensä kanssa. En enää pakene ahdistusta tai tunteitani somen kautta.

Jaksan nähdä taas ystäviäni ja saan siitä enemmän voimia kuin se vie. Sosiaalinen media ei kuluta sosiaalista kapasiteettiani enää. Ennen kaikkea olen sinut itseni kanssa. Vaikka paha olo palaa, paljon on vielä käsiteltävänä, tiedän miten pahaa oloa ei kannata paeta, eikä elämän arvokkaita hetkiä kannata liiaksi hukata someen. Matka on alkanut, mun oman näköinen elämä, jonka kapteenina on minä.

Toivonkin, että säkin pohdit sitä, miksi otat sun puhelimen käteen? Voisiko tylsyyttä peitota jotenkin toisin? Oletko sinut ruutuaikasi kanssa? Eihän pakoile puhelin kädessä elämää?

LAURA