Hyppää sisältöön

Someen ja takaisin

Liityin Facebookin käyttäjäksi syksyllä 2008. Silloinen tyttöystäväni kosiskeli minua liittymään Fabon ihmeelliseen maailmaan. Pian ensimmäisen kirjautumisen jälkeen sain eksältäni viestiä: ”Hyvä, nyt on helpompi seurata (lue: stalkata) mitä sulle kuuluu.” Ajan saatossa kävi tietenkin niin, että kumpikin tipahtivat kaverilistalta pois, eikä olla vuosiin oltu missään tekemisissä myöskään IRL.

Kuvakkeeseen alkoi ilmestyä punaisella hehkuvia numeroita, jotka tuntuivat huutavan ”nyt sinua on kaivattu, tulethan katsomaan…”.

Ajatuksena Facebook oli mainio: ystäväpiirin, sukulaisten ja harrastustovereiden kokoaminen saman katon alle, jossa on helppo keskustella. Pikaviestittely MSN Messengerin välityksellä olikin jo tuttua, eikä sovelluskenttäkään tuntunut itsestä liian oudolta, olinhan ”somettanut” jo irc-galleriassa ja ii2.orgissakin. Facebookista tuli luonnollinen jatko keskustelualueilla ja foorumeilla surfaamisen oheen. Perustin erilaisia ryhmiä, ja baarireissun tai höntsäilyviikonlopun jälkeen kaverilistalla oli yleensä uusia nimiä.

Viimeistään siinä vaiheessa somesta ja Facebookista alkoi tulla ongelma, kun hankin älypuhelimen ja Facebook olikin sormenpainalluksen päässä. Kuvakkeeseen alkoi ilmestyä punaisella hehkuvia numeroita, jotka tuntuivat huutavan ”nyt sinua on kaivattu, tulethan katsomaan…”. Todellisuus oli usein jotain muuta, kuten jonkun tylsä kommentti kuvaan, jota olin itsekin kommentoinut. Silti sama ruljanssi toistui jokaisella kahvitauolla.  

”Taidan olla somekoukussa”

Töissä sentään rajoitin somettamista jättämällä puhelimen pukukaappiin, ihan jo sen takia, ettei se alkaisi missään vaiheessa haitata työntekoa. Vahvat koukuttumisen merkit olivat kuitenkin jo ilmassa. Jos laskin vapaa-ajalla puhelimen käsistäni, olin jo viiden minuutin päästä tarkistamassa, että ”oiskohan sinne joku nyt päivittänyt/kommentoinut jotain.” Kehtasi sen jo myöntääkin: ”Taidan olla somekoukussa.”

Sitten Facebook alkoi haukata paskaa. Soitan useassa bändissä, joille perustin toki omat Facebook-sivut. Jotta ne pysyisivät tykkääjilleen ja seuraajilleen mielenkiintoisina, oli sivuille ”pakko” luoda myös sisältöä. Facebook ehti jossain vaiheessa muuttaa algoritmejään niin, että pelkät tekstipäivitykset hukkuivat saman tien uutisvirtaan. Päivityksiin piti laittaa kuva, mieluiten kissavideo, jotta näkyvyys oli taattu. Moni olennaiselta tuntuva tiedonmurunenkin hävisi, kun se ei ollut algoritmin mielestä mediaseksikästä.

Keski-ikäiset ja iäkkäämmät käyttäjät vyöryivät valloittamaan keskusteluryhmät ja kirpparit kirjoitusvirheineen ja huutomerkkeineen. Moni internetin keskustelufoorumi alkoi näivettyä, kun kaikki keskustelu siirtyi Faceen. Osa näistä uusista käyttäjistä ei piitannut some-käyttäytymismalleista pätkääkään. Ryhmistä alkoi tulla heidän hiekkalaatikoitaan, jossa mellastettiin mielen mukaan. Muutamaan ryhmään päädyin jopa moderaattoriksi, siistimään ulkoasuja ja luomaan sääntöjä, ettei kaikki rönsyilisi. Mitäpä se isossa kuvassa auttoi.

Mainokset ja uutiset alkoivat ärsyttää

Facebook ja Google haistelivat tarkkaan mitä tein, mitä ostin, missä kävin ja mistä puhuin – kohdennettuja mainoksia tuli joka tuutista. Selaimiin on toki olemassa mainosten poisto-ohjelmalaajennuksia,  mutta Facebookin takia piti jopa asentaa F.B.Purity -lisäosa, että sain kaikki itselleni epärelevantit mainokset, peli- ja applikaatiospämmit yms. sponsoroidut tarinat uutisvirtaa täyttämästä. Tämä toimi siinä vaiheessa vain pöytäkoneella, Android-puhelimeen lisäosaa ei ollut mahdollista asentaa. Uutissyötteen asetus vaihtui aina itsestään takaisin ”luetuimmat” -asentoon vaikka halusin pitää sen ”uusimmat” -asennossa. Uutisvirrassa oli enää kourallinen kavereiden tilapäivityksiä. Päivitykset olivat artisteilta ja ryhmistä tai nettiuutisia, jonka ”joku kavereistasi oli lukenut”. Aloin miettiä, että ”eikö täällä enää puhuta muista kuin uutisista, ja miten kaikki on tällaista paskaa.”

Tapaus Instagram

Twitteriä en ole käyttänyt koskaan, se ei ole vetänyt puoleensa millään tavalla. Tinderissä kävin, mutta sekin oli ihan täyttä pinnallista paskaa. WhatsAppista tuli olennainen osa arkielämää työpaikan, bändiporukoiden, kouluryhmän ja lähisukulaisten keskusteluvälineenä. Sitä en laske somevälineeksi, koska pääsääntöisesti voin itse vaikuttaa kenen kanssa juttelen ja tunnen kaikki keskustelevat ihmiset. Mutta Instagram – sehän sopi mainiosti tällaiselle taiteelliselle persoonalle, joka muutenkin harrastaa valokuvausta.

Jo kauan ennen Instaan liittymistä vitsailin, että ”sinnehän kaikki vaan ottavat kuvia syömistään ruoka-annoksista #joseiookuvattusitäeioosyöty.” No mitäs minä tein? ihan vain ironisesti jaoin puolen vuoden ajan jokaiselta matkaltani kahvitaukoni eväät.

Nyt oli puhelimessa kaksi hyvin koukuttavaa some-alustaa seurattavana.

Ystäväni perusti Instaan hauskan ryhmän, jossa seurasimme kuinka hän pitäisi koko kesän jalassaan typerän mauttomia kenkiä. Kun päivityksiä ei ollut hetkeen kuulunut, kysyin kaveriltani haasteen etenemisestä. Hän totesi, että ”ei oo enää jaksanut, tuli someähky, pitäis poistaa sekin kanava”. Siinä vaiheessa seisahduin – minullahan oli myös someähky! Olin jo monta kertaa aiemminkin miettinyt, ehkä jopa ääneen nurissut, että pitäisi lähteä Facesta. Niinpä melkein siltä istumalta poistin Instagram-profiilini ja aloin systemaattisesti poistaa Facebookista turhia ryhmiä ja erota niiden jäsenyydestä.

Heinäkuussa 2019 seisoin Itämeren rannalla, otin kuvan ja kerroin, että ”tämä oli nyt tässä, pistän tilini kiinni, nähdään oikeassa elämässä”. Aivan kuin olisin tehnyt henkisen itsemurhan. Päivän verran seurasin kertyviä kommentteja. Osa oli hyvin surullisina: ”Ei, mistä mä nyt tiedän mitä sulle kuuluu! ☹” Osa oli kannustavia: ”Hieno ratkaisu, olen itsekin aikonut tehdä samoin.”

”Tämä oli nyt tässä, pistän tilini kiinni, nähdään oikeassa elämässä.”

Ennen lähtöä ehdin pyytää muutamalta ihmiseltä puhelinnumeron, jotta pystyin jatkamaan keskustelua heidän kanssaan WhatsAppin välityksellä. Kaikkien ”tarpeellisten” numeroa en muistanut pyytää, mikä harmittaa vieläkin. Irrotin myös Spotifyn ja Discogs.com:in yhteydet Facebookiin.

Kaduttaako?

Ei ollenkaan. Olo tuntui napin painamisen jälkeen hyvin kevyeltä. En ollut vastuussa enää kellekään muulle kuin itselleni – sain ihan vapaasti päättää, kelle jaan ja mitä jaan. Kolikolla on myös toinen puoli. Monien artistien nykyinen mainonta ja olemassaolo tuntuu perustuvan vain Facessa ja Instassa oloon. Fyysisiä kotisivuja ei ole, ja jos on, niitä ei päivitetä. Kaikki tiedot keikoista, äänityksistä ja julkaistavista levyistä kerrotaan vain Facessa. ”Jos keikasta ei oo tehty eventtiä, sitä ei ole!” Eli jos tietoa haluaa, sitä joutuu nyt etsimään enemmän, mutta säilyypähän löytämisen riemu. Osa vanhoista keskustelufoorumeista on edelleen näivettyneitä, koska ”kaikkihan on Facessa”. Sillehän ei voi muuta, kuin yrittää itse omalla esimerkillä aktivoida niitä. Ehkä routa porsaat kotiin ajaa… 😊

Facebook saattoi olla itselleni oman aikansa trippi – someen ja takaisin. Ilmankin pärjään. En ole kuitenkaan asian suhteen ehdoton. Saatan joku päivä palata takaisin, mutta tiukasti moderoiden, jotta saisin alustasta irti vain sen tarjoamat hyödyt haitat minimoiden. Paljon se antaa mutta paljon se myös otti.

JUKKA